Keskellä tundraa on pyhä paikka. Yksinäisyydessä, mutta kaikkien heimojen vaellusmatkojen varrella kohoaa jyrkkä kallio, 70 metriä lähes pystysuoraa seinämää. Vuosien ja vuosikymmenten aikana kallioon ovat kaikki vaeltajat kaivertaneet merkkinsä, uurtaneet elämänsä, laulaneet tarinansa, jättäneet viestinsä muille heimoille.

Tämä tarina jonka nyt kerron, on tarina yksistä noista kuvista, yhdestä elämästä, omasta veljestämme joka eksyi, vaelsi kaukana poissa, palasi luoksemme - ja toivottavasti palaa pian luoksemme.

Hän oli viisaamme, henkipuhujamme, Karhun verta, niin kuin mekin. Kaikessa mitä hän teki hän ilmensi Karhun henkeä. Hän oli viisas, lämmin, suojeleva, tavallisesti rauhallinen mutta heimoaan suojellessaan väistymätön. Usein hän oli se, joka johti meitä. Ei voimalla, ei väkivallalla, vaan innostaen ja tukien, keräten kaikkien henkäykset yhdeksi, suuremmaksi puhuriksi. Hän paneutui samalla tarmolla niin Totuuteen kuin Rakkauteenkin. Hän tiesi, että vain antamalla kaikkensa ja yhdistymällä täysin toiseen voi kaksi muuttua yhdeksi, mutta silti suuremmaksi kuin kaksi. Näiden oppien mukaan hän eli.

Kerran elämässään hän kuitenkin eksyi. Hän oli antanut kaikkensa, mutta silti pahat henget repivät hänet kumppanistaan niin että palasia hänen hengestään katosi ja repeytyi riekaleiksi. Aluksi sitä ei nähnyt, sillä ne palaset olivat osa hänen sisintä liekkiään, jotakin, mitä hän ei helposti näyttänyt tovereilleen. Ulkopuolelta hän oli yhä meille kaikille sama Karhu. Sisältä hän oli kuitenkin ontto ja pahojen henkien riivaama. Hän oli paikalla vain nimessä, vain kuorena.

Kun seuraavan kerran kuljimme pohjoiseen ohi Muistikallion, hän lähti pois luotamme kokonaan. Hän kiipesi kallion ylempiin luoliin, niin kuin shamaanin kuuluukin, muttei ikinä palannut. Jälkeensä hän jätti seinäkaiverroksen ja väännejuurta. Kun soturimme polttivat juurta nuotiossa ja hengittivät sen kitkerää savua, lauloivat seinän kuvat heille shamaanin viestin: "Olen irtautunut ruumiistani, matkannut henkien tykö. Olen kadottanut itseni, enkä ole enää Karhu. Siksi minun pitää jättää teidät, vaikka se sydäntäni raastaakin. Kuljen nyt Sutena, jolkottelen öistä taivaankantta, seuraan Taivasketun häntää, kunnes kohtaan jälleen itseni."

Surimme shamaanimme poismenoa, mutta heimomme on aina ollut vahva, eikä sitä voi yksittäinen isku murtaa. Meillä on monia muita johtajia, viisaita miehiä ja naisia. Jonkin verran kuitenkin hajaannuimme, mutta se oli alkanut jo aikaisemmin.

Kun palasimme talvilaitumille ohi Muistikallion, oli palanen shamaanimme henkeä odottamassa meitä, ilmestyi miehille syvänsinisenä usvana. Se puhui sotureille: "Olen kulkenut halki taivaankannen, juossut Taivasketun perässä, puhdistanut ja tyhjentänyt henkeni. Taivaankannelta tapasin myös itseni, näin Otson makoamassa, horrostamassa talvea, rauhassa nukkumassa, keskellä omaa lehtoa, Metsän Kuninkaan hovia. Sieltä löysin itseni, henkeni yhytin. Vaikka olenkin nyt yksin kokonainen, en kuitenkaan ole vielä täysi, ja siksi en vielä luoksenne täysin palaa. Etsin vielä toisen puoliskoni, itseni toisen tavoitan, kokoan kokonaiseksi. Siihen asti kuljen vielä omia reittejäni, mutta jätän kuitenkin tämän palan henkeäni heimoni suojaksi ja turvaksi."

Tietäkää siis, mikä on se lämmin henkäys, joka teitä yössä lämmittää, se hento rauhoittava laulu, jonka melkein voitte kuulla hiljaisuudessa, se voima, joka virtaa suoniinne ja nostaa teidät ylös kun teidät lyödään maahan.