Tapahtumia ja juttuja elämästäni

Lapsuus

Synnyin 20. 02. 1978. En muista missä. En muista muutenkaan paljon mitään lapsuudestani, en ole koskaan kysellyt, eikä minulle ole kauheasti muuten kerrottu. Itse asiassa minun pitäisi joskus kysyä. Olisi kiintoisaa kuulla kaikenlaisia unohtamiani asioita, kun luulen kuitenkin, että jos niitä kuulisin niin voisin muistaakin.

Ala-aste

Ala-asteella (Kaisaniemen ala-aste) luokilla 3-6 olin aika villi, tulin istuneeksi parissa jälki-istunnossakin. Olin jo silloinkin hieman eri kehitysvaiheessa kuin ikätoverini. Kun muut toverini vielä istuskelivat tiukasti poika/tyttö -kuilun oikealla reunalla, juoksin minä heidän perässään ja uskaltauduin tyttöjen vessaankin ainakin kerran! Ehkäpä tästä johtuen eräs Johanna, joka oli aikamoinen poikatyttö, tuli jonkinlaiseksi ystäväkseni. Hän tosin ei halunnut kanssani naimisiin.

Paras kaverini oli Antti, jota kiusoittelin jatkuvasti. En todellakaan tiedä miksi, mutta se oli kuitenkin harmitonta(?). Ala-asteen lopttua Antti muutti pois, enkä nähnyt häntä ennen kuin tapasin hänet taas sattumalta lukiossa. Toinen hyvistä ystävistäni oli vuotta miinua vanhempi Jouni, joka asui samassa talossa kanssani, tosin eri rapussa (hänellä oli pikkuvelikin, Markus). Jouni oli todellinen ystävä, hän tiesi, että minulla oli paha puhelinfobia ja ujous ja parikin kertaa tarjoutui mm. soittamaan puolestani jonnekin. Jounikin kuitenkin muutti pois, Kirkkonummelle, ja vaikka näinkin häntä pari kertaa vielä sen jälkeenkin olimme mekin ajautuneet liikaa erilaisille urille siinä vaiheessa. Nyt olisi kyllä varmaan taas hauskaa tavata Jouni uudestaan.

Ylä-aste

Ylä-asteellakin (Kruununhaan ylä-aste) olin selvästi eri aaltopituudella kuin muut. Minusta tuli nimittäin jonkin omituisen tapahtumaketjun kautta nörtti. Itseasiassa olisi hauskaa tietää, miten se lopulta tapahtui. En kai vain tuntenut vanhojen ystävieni (luokkani säilyi melkein samana koko peruskoulun ajan) uusia tapoja omikseni ja vähitellen jäin syrjään lähes kaikesta heidän toiminnastaan. Sillä välin kun he istuskelivat jengissään porttikongissa minä istuin kotona. Itseasiassa en muista edes, mihin kulutin kaiken aikani, mutta kyllä se kului varsin hyvin.

Gruuppien synty

Ystäviäni olivat Sampo ja Paavo (jo ala-asteen ajoilta) . Ylä-asteella tutustuin Ismoon, jonka alias noina päiviän taisi olle Ice-Mo(?), joka oli Paavon luokalla. Ismo oli silloin jopa ohjelmoinut jotain pascalilla ja basicilla. Minäkin aloin ohjelmoimaan pascalilla ATK-tunneilla, mistä alkoi kooderin urani. Ismolla ja Villellä oli gruuppi, TBDT, The Brain-Damaged Team, johon liityin (Aliakseni oli Zuul). Taisipa olla jopa jokin kymmenen tahi viiden markan liittymismaksukin ;).

Ehdimme tehdä yhden (joulu)demon TBDT:n alla, joka oli todella hirveä. Teimme myös yhden pelin Cool Tanksin, jonka julkaisematta jäänyt deluxe-versio oli jo aika hienokin aivoton ammuskelupeli erilaisine aseineen ja tankkien tönimisineen (joka oli muuten ns. 'feature', eli bugi;). Ismo sai jotenkin puhuttua meille WHQ:nkin (World HeadQuarters, u-dig?) Tombstone -nimisestä purkista, jonka ylläpitäjä oli Erkki, Caramon. TBDT jäi, tilalle tulivat Deep ja Brainlez Coders!. Eden kautta mukaan tuli myös Jussi, Slithermorph, Smurffi.

Deepin oli tarkoitus pyrkiä laatujulkaisuihin ja julkaista mm. Cool Tanksin jatko-osa, joka muotoutui lopulta TimeWarsiksi, jonka suunnitelmat ovat yhä päässäni. Deep ei ole vielä tähän päivään mennessä julkaissut yhtään mitään. Brainlez taas syntyi Ismon ja Villen kautta, he kun sattuivat jonkinlaisen aivoituksen kautta perustamaan sen julkaisemalla sen nimellä jotain. Sen ensimmäisen tekeleen jälkeen BC! onkin julkaissut tähän päivään asti melkein mitä tahansa. Itse en ollut aluksi niin kiinnostunut BC!:stä, olin laaduntavoittelija ja liityinkin siihen vasta huomattavasti myöhemmin (jolloin otin BC! -aliaksekseni Kampelan, jota oli aikaisemmin yritetty käyttää pilkka-aliaksenani). Sen jälkeen tosin olen itsekin ehtinyt osallistua esimerkiksi BC!:n Suomi-Italia-Mesopotamia -tekstikonvertterin tekoon.

Minun tilaani sosiaalisena hylkiönä oli helppo käyttää hyväkseen ja perheemme baarikaappi mm. tyhjeni pari kertaa ikävästi 'kaverieni' käydessä pistäytymässä. Ei tosin kestänyt kauaakaan ennen kuin huomasin tämän ja se loppui. Sekin oli hupaisa tilanne. Koulun pahis, Jani ei antanut minun katsoa reppuunsa, koska siellä oli 'tyttöystävän rintsikat'. Sitten lähdin mukaan alas, mutta he pakenivat porttikonkiin ja Ville piteli mua kiinni niin kauan, että he ehtivät hävittää todisteet (Ja Ville, menneet on menneitä.).

Minua myös tavallaan kiusattiin koulussa fyysisesti, tosin olin itsekin siinä mukana. Minä näes kestin erinomaisesti kipua ja se oli muista vaikuttavaa.

Vaikka olinkin kaikesta ulkona, aloin jo tuntea kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan, tosin se oli vielä tuolloin aika laimeaa (Tässä muistaisin yhden jutun Ismosta, mutta en kerro sitä, ellen saa Ismolta erityislupaa;). Luokkamme ehdoton beibso, jonka perään kaikki kuolasivat oli nimeltään Mira (sukunimi ei muistu). Ensimmäinen stoori, jonka ylä-asteelta muistan liittyy Miraan ja Hanneleen.

Olimme ah, niin ihanassa historianluokassamme (opettajamme Vieno ei sitten pystynyt pitämään luokkaa millään koossa, luokassa vallitsi useimmiten vähintään nastasota-tila), ja yleisen tiedon mukaan sekä Hannele, että Mira olivat edellisenä viikonloppuna harrastaneet seksuaalista kanssakäymistä. Tämä kirjoitettiin tietysti myös tauluun ja jostain syystä kaikki olivat äärettömän kiinnostuneita kyselemään Hannelelta, millaista se oli, vaikka tämä yrittikin saada kysymysten tulvan käännettyä Miralle, vedoten siihen, että tämähän oli ollut sängyssä jo kolme kertaa. Hannele oli muutenkin tavallaan kiinnostava henkilö, joka mm. kyseli luokassa, haluaako joku E-pillereitä ja sanoi suoraan poistumisensa syyksi, että hänen pitää mennä vaihtamaan kuukausisiteensä.

Seksiin liittyy myös toinen stoori, jonka kuulin. Kuulemma jollain tytöllä oli ollut monen päivän ryyppyputki ja tämä oli ollut aivan sekaisin ja tullut alastomana avaamaan oven suurehkolle poikajoukolle. Pojat olivat sitten ottaneet tilaisuudesta vaarin. Minusta vaan oli hieman omituista, että tarinankertojalle oli paljon kovempi juttu, jos joku oli työntänyt sormen tämän tytön sisään koko mitaltaan, kuin se, että joku oli nuollut tätä. No enivei, stoori jatkuu niin, että jossain välissä valot oli pistetty pois ja joku oli ilmeisesti sitten itseasiallisesti harrastanut seksuaalista kanssakäymistä tytön kanssa (tämähän varmaankin laskettaisiin raiskaukseksi?). Omituista oli musta myös, kun myöhemmin tätä tyttöä haukuttiin huoraksi, koska hän oli alkanut oleen tämän jätkän kanssa.

Legendaarinen leirikoulu

Toinen kertomisen arvoinen lyhyempi vaihe ylä-aste-elämästäni on meidän ysin leirikoulumme. Se oli ihan surrealistista menoa jossain keski-suomen maatilalla. Pojat nukkuivat neljän hengen huoneissa kun tytöillä oli yksi iso talo. Pojat lainailivat tyttöjen SinäMinä -lehtiä paljon, mistä sai aiheensa yksi projektivideokin, jossa poika menee tyttöjen taloon, katsoo SinäMiniä ja kiinnostuu yhdestä jääden lukemaan tätä. Sitten kun joku tyttö sattuu paikalle, poika friikkaa ja juoksee kikeen. Suurta hupia, vieläpä ihan hyvin kuvattuna. Epävirallinen saappaan/sammakonheittokisa tyttöjen talon yläikkunasta sisään käytiin myös.

Ensimmäisenä tai toisena päivänä lähdimme talon pienen kissanpennun ja koiran kanssa käyskentelemään niemenkärkeen. Minä en ollut ottanut kissanpentua, mutta se jäi minun hoivilleni kun kukaan muu ei jaksanut. Lopulta en jaksanut minäkään ja kissa sai jäädä taas kerran karattuaan tukkikasan alla piiloon. Kaiken lisäksi vielä puoli-eksyimme sinne niemelle. Osa tyypeistä lähti löytämällämme soutuveneellä takaisin, minä ja pari muuta löysimme tiemme takaisin jalkaisin, koirankin saimme jopa mukaan takaisin. Kissa ei kuitenkaan tullut takaisin, mistä tuli suurehko häpeä ja suru, mutta onneksi kissanpentu sitten parin päivän kuluttua löysi takaisin vielä aivan ehjin nahoin. Myöhemmin illalla mut vielä palkattiin juoksemaan pellon läpi niiden soutuvenehemmojen mukaan, kun niiden piti viedä se lainattu vene takasin ja löytää vielä maitse takasin (kun mähän olin ollut siinä kävellen takas päässeessä ryhmässä).

Yhtenä päivänä myös lähdimme vetämään verkkoja, mutta minä unohduin yksin huoneeseeni. Kun huomasin tilanteen, lähdin kävelemään verkonvetopaikkaa kohden, kun vastaan tuli auto. Arvasin sen etsivän minua, mutta en halunnut joutua 'noloon' tilanteeseen; niinpä daivasin suoraa päätä peltoon ja maastouduin! Autonkuljettaja ei huomannut minua ja minä kävelin muina miehinä perille :).

Yhdessä vaiheessa Mira taas esitteli meille tiukkaa urheilubodyaan, hän oli näes menossa suihkuun. Tästähän seurasi tietysti se, että kohtapuoleen kaikki pojat olivat tiirikoimassa tyttöjen suihkuhuoneen ovea auki. Melkeinpä saimmekin oven avattua, mutta joku Miran kavereista sai varoitettua tätä ja Mira piti oven sitten kiinni. Mitähän me olisimme edes tehneet, jos olisimme sen oven saaneetkin auki?

Paras kaikista oli kuitenkin viimesisen illan luvaton diskomme, josta Matti heitettiin ulos hänen nipistettyään Hannelen takapuolta (tämä ei kuitenkaan ollut jutun pointti;). Siinä vaiheessa, kun kaikkien oli pitänyt vetäytyä jo nukkumaan lähtivät kaikki pojat tyttöjen talolle, jossa pistettiin musaa soimaan ja jonkun verran tanssittiinkin. Jossain vaiheessa tietysti valvojat ja opettajat tulivat kolkuttelemaan ovelle.

Kaikki tietysti piiloutuivat sänkyjen alle, nurkkiin, kaikkialle. Myös tytöt (miksi?). Ikkunasta sohittiin taskulampulla, jonka valokiilaa kaikki väistelivät. En ymmärrä, miten me olimme niin naiiveja. Tottakai valvojat tiesivät, mitä talossa tapahtui, olihan sieltä kuulunut juuri äsken ääntä ja töminää. Vähän ajan kuluttua valvojat kuitenkin nimellisesti luovuttivat. Meno jatkui. Kunnes valvojat tulivat taas takaisin.

Tällä kertaa kaikki pojat ängettiin vessaan yhden tytön kanssa. Valvojat päästettiin sisään, vessan ulkopuolella asian vakuuttavuuden takaamiseksi joku tytöistä valitti, kuinka vessassa olevalla tytöllä kesti niin kauan (pateettista menoa;). Valvojat lähtivät tälläkin kertaa, halusivat antaa meille mahdollisuuden luikkia huoneisiimme, mutta mepä olimme vieläkin liian tyhmiä.

Kolmas kerta kun valvojista kuulimme oli se, kun talon ovi yhtäkkiä rämähti. NE OLIVAT MURTAMASSA SITÄ! Kaikki juoksivat piiloihinsa, kuka pöydän tai sängyn alle, kuka yläkertaan, kuka vessaan. Ovi rämähti rikki ja valvojat astuivat sisään. Heidän julistettuaan käyneensä katsomassa, keitä poikien huoneista puuttui (siis kaikki paitsi Matti;), yksi kerrallaan pojat kömpivät piilopaikoistaan. Aivan älytön episodi, mutta ei tuosta oikeastaan mitään jälkipeliä tullut. Mitä nyt me sanoimme, että heidän olisi kannattanut antaa varoitus ennen ovenrämistelyään, heille kun ei ollut tullut mieleenkään, että me olisimme niin tyhmiä, ettemme tajunneet heidän olevan jäljillämme.

Ei pidä kuitenkaan alkaa surkuttelemaan mun ylä-aste-elämäni vuoksi, sillä mä en koskaan oikeasti halunnutkaan silloin mukaan niihin kuvioihin (ilmeisesti meidän koulu/luokka oli yleisestikin ottaen hyvin jengiytynyt ja 'paha', muualla kasvaneiden ihmisten erilaisista muistoista päätellen).

Lukio

Ylä-astetta seurasi lukio, joka minun kohdallani oli Ressun Lukio. Valitessani lukioita en tiennyt yhtään, mikä minua odotti, en edes huomannut käydä Ressun tutustumiskäynnillä, vain Norssin käynnille ehdin. Valitsin Ressun ensimmäiseksi vaihtoehdoksi, koska se oli 'kokeilukoulu' ja koska siellä opiskelu oli muita kouluja vapaampaa ja luokattomuus jo pitkällä toteutuksessa (ja koska siellä oli korkea sisäänpääsyraja). Pääsin sisään 9.4:n luku-aineiden keskiarvollani, sisäänpääsyraja tuona vuonna oli 9.18, 0.02 alempi kuin Norssiin (ne siat!-).

Ensimmäisen vuoden nimenhuudossa huomasin yhtäkkiä, että samaan kouluun kanssani oli sattunut ala-aste-ajan jälkeen vain kerran näkemäni Antti. Ensimmäisinä päivinä ajauduimmekin keskusteluun, johon liittyi myös uusi tuttavuuteni Panu (Xpxasw, Atehwa, Toppelkängeri).

Puhe oli ylen (voisi jopa sanoa ylettömän) henkevää ja keskustelu sivusi myös osaksi nörttiyttä. Antti oli sitä mieltä, että kaikki kannattaa jättää taakseen tullessaan uuteen kouluun, onhan siinä aivan uusi mahdollisuus. Minä ja Panu myönsimme nörttiytemme. Sen tapaamisen jälkeen Antti ei sitten oikeastaan puhunutkaan minulle, enkä minä sitten myöskään hänelle. Sen sijaan Panusta tuli paras ystäväni. Omituista. Ystävyytemme vielä syveni sattuman kautta, Panun muuttaessa omaan asuntoonsa samaan kortteliin, missä minä asuin.

The Temple

Jossain tässä välissä perustin oman purkin, The Templen, joka useita vuosia Internetin aiheuttaman purkkikulttuurin kuolemankin jälkeen elää vielä vahvoina hyvinä muistoina minun ja joidenkin muidenkin mielissä. Parhaimmillaan kaksilinjaiseksi yltäneen Temppelin rakennuspalikat olivat mun elämäni osa-alueet. Templessä oli Warea, mutta se ei ollut mikään prioriteetti, vaikka sitäkin jonkin verran liikkui. Kaikilla käyttäjillä oli automaattisesti no-ratiot ja suorastaan holhosin kaikenlaisia lamereita, jotka sitä estoitta liiskivät. Selitin kaikille ihmetteleville kavereilleni, että minusta näiden 'aivottomien' tyyppien toilailuitten katseleminen oli huvittavaa. Sitäpaitsi samalla mulla oli jonkinlainen projekti näiden ihmisten kasvattamiseksi purkkikulttuuriin ja heidän mieltensä avartamiseen. En kyllä päässyt tässä hirveän pitkälle, kun en jaksanut panostaa.

No, ware sikseen, se ei todellakaan ollut Temppelin pääasia. Sisäpiirille pääasia oli messuilu. Osioita, jotka eivät saaneet niin suurta suosiota, olivat ohjelmointi ja roolipelit. Sensijaan suuresti vaalittuja konffeja (keskustelualueita) olivat (valitettavasti en muista tarkkoja nimiä, jos joku muistaa, kertokoon) 'Metsässä on juttuja', 'Taide ja sensellainen' ja 'Uskontojen sota'. Ensimmäisen mainitun konffin aihealue oli kaikki outo, ufot ja sensellaiset, toisen ihmisten omat runot, askiit ja muut taideteokset.

Kolmas ja kaikkein rakkain konffi oli alue, jossa kehitimme kolme täysin älytöntä uskontoa, omaksuimme niiden ylipappien ja johtajien roolit ja aloimme käydä uskonsotaa. Minä olin Suuren Bulimian KaikkiVoipa Kinkku Joka On Jatkuvassa Telepaattisessa Yhteydessä Suuren Bulimian KaikkiTietävään Banaaniin. Panu oli Suuren Bulimian KaikkiTietävä Banaani Joka On Jatkuvassa Telepaattisessa Yhteydessä Suuren Bulimian KaikkiVoipaan Kinkkuun.

Matias ja Veikko olivat kummatkin vuorollaan Suuren Alhaisen Pistorasian ylipappeja. Nyt myöhemmin ajateltuna Suuri Alhainen Pistorasia oli ehdottomasti uskonnoista parempi. Suurta Alhaista Pistorasiaa palvottiin kumartamalla joka päivä useita kertoja pistorasiaa kohden, Suurta Bulimiaa taasen jättämällä raanasta hana auki. Myöskin hienoa oli tietysti Suuren Bulimian perivihollisen Suuren Alhaisen Pistorasian mahdin vähentäminen teippaamalla pistorasioita kiinni. Mun huoneen käyttämättömät pistorasiat oli pirun kauan maalarinteipissä, Liquid-bileiden suureen hyvän ja pahan taisteluun asti ainakin :).

Suuren Alhaisen Pistorasian ja Suuren Bulimian lisäksi konffin jumalkuvaan kuului vielä kolmas jumaluus, Pyhä Anusratikka, jota tosin kukaan ei suoraan palvonut, mutta kaikki kunnioittivat. Pyhää Anusratikkaa saattoi palvoa, jos sattui kulkemaan raitiovaunulla, jonka vanhus- ja invalidipaikkaa merkitsevän kyltin joku oli turhinut asiankuuluvasti. Tällöin piti pyöriö ympäri, osoittaa kylttiä ja mumista pyhät sanat 'AnusAnusAnus'. Kaikkien pyhin Anusratikoista oli se, jossa luki 'Invalideille ja anuksille. För vader och äldringar'. Tällöin kaikkien Anusratikkaan kunnioittavien velvollisuus oli häätää kaikki mahdolliset vääräuskoiset välittömästi pyhän symbolin läheisyydestä ja mennä jumalallisen valon loisteessa penkille kumartamaan tätä ihmettä.

Liquidhan siis muuten oli meidän hieno HackingPhreakingAnarchyVirusesCracking-gruuppi, jonka X-Dude, viekas mies, oli saanut pystyyn ympärillensä hienoisilla puolikusetuksilla. The Temple oli sen päätukikohta ja Liquid-net -messuverkon keskus. Liquidissa kokosi joukkoonsa aikansa Suomen kaikki kovimmat HPAVC(W)-tyypit.

Temppelin aika on mulle hyvin tärkeä. Vanhasta Templestä tuhoutui valitettavasti lähes kaikki eräässä moninaisista kovalevykräsheistäni. Uudesta Templestä, joka myöskin tuhoutui kovalevyn mukana ja jonka tuhoutuminen merkitsi myös koko Templen, tai siihen aikaan jo puoliksi Temppelikommuunin sammumista, sillä enää kolmatta kertaa en jaksanut aloittaa kaikkea alusta. Hyvin nopeasti sen jälkeen vielä Internetkin tuli ja tuhosi suuren osan muustakin purkkikulttuurista.

Temple ei kuitenkaan ole unohtunut ja nyt kun vihdoin olemme saaneet itsemme kiinteällä yhteydellä nettiin kiinni elättelen vahvoja suunnitelmia tuoda Templen takaisin ainakin jossain muodossa, keskustelualueina, häröilynä (17.08.2000: Temppeli on taas olemassa). Viimeisimmästä Templestä on vielä messubasekin tallella. Hyvin pitkän prosessin jälkeen olen jopa viimein saattanut sen nettiin

Purkkien lumemaailmasta takaisin oikeaan: Koulu meni hyvin, Ressu on erinomaisen mukava koulu. Olin ihastunut pariinkin tyttöön, mutta siinä vaiheessa kaikki jäi vielä pään sisälle, uskallusta ei olisi millään riittänyt mihinkään. Elämäni ei ollut vielä alkanut. Itseasiassa tulossa ollut elämänmuutokseni oli täysin suunniteltu juttu.

Tapasin tuolloin usein istuskella ja vaella öisin ulkosalla, erityisesti Johanneksenkirkon puiston pienellä mäellä, katsellen tähtiä ja kaunista yötaivasta sekä kaupunkia. Yhtenä tuollaisena yönä minä vain päätin alkaa sosiaaliseksi sekä laajentaa kaveripiiriäni. Panullakin taisi olla samansuuntainen tarkoitus. Joskus myöhemmin, tuollaisena samanlaisena yönä tuskastelin sitä normaalia murrosiän tuskaa, halusin saada itselleni myöskin tyttöystävän.

Ensimmäistä kertaa dokasin omissa 18-vuotis-juhlissani, jotka olivat myöskin Liquid -bileet, täysin tietämättä mistään sopivista määristä tai muustakaan tarpeellisesta. Dokasin kossua, muunmuassa useita snapseja raakana peräkkäin, muunmuassa Jussin väsäämänä Bloody Maryna, jossa oli kossua ja pala tomaattia ;). Ne olivat hassut bileet. Matias juoksi ympäri kämppää poistaen teippejä pistorasioista, joita minä yhtä suurella innolla koko ajan teippasin takaisin kiinni. Voi, kun toivoisin, että jollain olisi vielä tallella tuosta kerrasta kirjoittamani party-reportti (ensimmäinen partyreporttimme muuten).

Lukion toisella luokalla tärkeä tapahtuma oli tietysti vanhojentanssit, joita minä aluksi odotin hieman jännityksellä, mutta myöhemmin rentouduin. Koulussamme oli pulaa miehistä, joten minullakin oli kaksi paria, Anna ja Meri(?). Tuolloin tutustuminen Annaan ja hänen kavereihinsa jäi aika pinnallisesti, mutta joka tapauksessa se taisi olla ensikontaktini kommuunittariin.

Kommuunittaret

Annan ja kommuunittaret Rauhan, Tean ja Johannan, sekä muita iloisia ihmisiä tapasimme uudestaan, kun olimme tekemässä elokuvaa Tummanvihreetä ja tarvitsimme näyttelijöitä. He vain sattuivat paikalle pimiössä. Tosin tietysti Panu oli tuntenut Tean joskus muinoin ylä-asteella, mutta silloin heillä ei ollut käsittääkseni ollut paljon kontaktia. Menimme metsään, kuvasimme materiaalia. Tummanvihreestä ei koskaan tullut valmista (paitsi hamuttu kulttinauha The Making of Tummanvihreetä;), mutta meistä tuli ystäviä. Jotenkin. Todella läheisiä ystäviä.

Tapasin sitten myös Panun nuoren kaverin Veikon (Myrskymakkara / Slerbaturbaanimies algeriasta). Veikko oli hauska mies jo tuolloin, vaikkei hän silloin vielä härönnytkään. Me olimme yhä hienoista nörttiporukkaa. Tapasin myös joitain Veikon kavereitakin, Sampon ja Juhan muunmuassa.

Tuona aikana me myös häröilimme paljon yössä, kävelimme ympäriinsä, teimme spontaaneja performansseja ja mietimme elämää. Se oli hyvää aikaa.

Halzagurkin Jokin

Me olimme alkaneet kiinnostua pehmomiekkailusta ja larppaamisesta, tavallista ropettamista olimme jo kokeilleetkin. Niinpä sitten eräänä päivänä teimme pari bofferia, kävimme Korpin Klaanin harjoituksissa, totesimme ettemme tunteneet sopivamme Korppien sisäpiirimenoon, aloimme kulkea omaa polkuamme ja teimme oikein läjän lisää boffereita, kutsuimme kaverimme Johanneksenkirkonpuistoon ja aloitimme mättämisen. Pari mättökertaa myöhemmin loimme itsellemme spontaanisti hahmot ja koko hommasta kehkeytyi Halzagurkin Jokin, larppiyhteisö, jonka toiminta on yhä jokaviikkoista ja jonka jäsenistö muodostaa nykyisin toisen puolen osaksi päällekkäisistä kaveripiireistäni.

Kaveripiireistä oli kyse myös ensimmäisissä varsinaisissa bileissäni, tai siis bileissä niinkuin me nyt ne ymmärrämme. Päätin kokeilla hassua asiaa. Tuolloin minulla oli kolme erillistä kaveripiiriä, joiden rajoja tosin en enää muista, ainakin olivat koulukaverini, Kommuunittaret, Panu ja Veikko ja toisaalta Ismo, Ville sekä BC!. Päätin kutsua kaikki saman katon alle samaan aikaan bileisiin ja katsoa mitä tapahtuu.

Tapahtuikin aika hassuja (ainakin tuolloin minusta ne olivat hyvin hassuja) asioita. Ensimmäisissä bileissä Ismo väsäsi jotain Annan kanssa, Villen yrittäessä jotain Rauhan kanssa. Noh, sekoilu oli in.

Parin bileen jälkeen minulla olikin enää vain yksi suurensuuri kaveripiiri, joka on säilynyt tähän päivään asti melkein stabiilina, ainoastaan lisäyksiä on tullut, moniakin. Projektini kaveripiirini laajentamisesta siis on onnistunut yli odotusten (vaikkakin nykyään pelkään, että olemme etääntymässä toisistamme), melkein kuin sattumalta. Toisaalta Halzagurk loi pohjan myös toiselle kaveripiirille, joka on osaksi päällekkäinen, mutta osaksi niin eroava, ettei tulisi mieleenkään enää sulauttaa näitäkin yhteen.

Noissa tuon ajan bileissä kaipaan eniten sitä yhteishenkeä ja rauhallisuutta, kun ihmiset istuivat yhdessä ringissä ja puhuivat, milloin ongelmistaan, milloin elämästä, milloin vain jauhoivat paskaa pullonpyörityksen merkeissä. Nykyään sitä läheisyyttä ei enää tunne, ehkä BC! on jo liian laaja ja kaikki samanarvoisia, ehkä pelkkä häröily on tullut pääasiaksi..

Maiju

Taiteidenyönä, 28.7. 1996 se sitten lopulta tapahtui, menetin neitsyyteni yhdenyön suhteessa, joka sitten venyikin kahdeksaksi kuukaudeksi.

Olimme aikaisemmin yöllä kiertäneet ilman alkoholia pehmoaseidemme kanssa kaupungissa, häröilleet, esittäneet performansseja.

Kävimme sitten jossain välissä viemässä aseet pois, Veikko lähti pois ja minä ja Panu palasimme keskustan rymyyn, tällä kertaa varusteet mukana, ts. reppu täynnä alkoholia, jos tapahtuisi jotakin kiinnostavaa. Tämäkin siis oli harkittu juttu.

Satuimmekin sitten Espalla törmäämään pariin humalaisia neitokaisia, joiden kanssa istuimme vihreälle hiekoituslaatikolle. Humalluimme, he olivat jo humalassa, kiertelimme toisiamme hieman ja yhtäkkiä huomasin olevani elämäni ensimmäisessä kiihkeässä suutelukohtauksessa. Lähdimme Panulle päin, Maiju ja Linda kävivät välillä kuseskelemassa porttikonkiin. Me seisoimme vahdissa.

Sitten se tapahtuikin, patjalla Panun lattialla, hirveässä humalassa. Mutta silti, mitä neitsyydenmenetyksiin tulee, se oli kuitenkin aika mukavaa. Panu ja Linda sensijaan olivat jossain muualla, enkä sitä juttua enää kommentoi.

Lähdin sitten pikkuisen vehkailun jälkeen Maijulle Jakomäkeen, jossa jatkoimme puuhiamme ja josta aamulla heräsin hänen viereltään. Vaihdoimme puhelinnumeroita, minä kuvittelin sen olevan vain muodollisuus.

Maiju kuitenkin soitti minulle melkein viikon päästä, että hän oli menossa joidenkin tyttöjen kanssa Merihaan palloiluhallille juomaan. Oli kesä, ja päätin pukeutua hienoon kuvioiseen kauluspaitaani. Minulle se oli ihan normaali vaate, mutta sen malli oli mikä oli, kauluspaita. Se ilmeisesti kuumotti Maijua jonkin aikaa ja me istuimmekin Kaisaniemen puistossa pitkän tovin, ennen kuin vihdoin pääsimme perille. Lopulta olin kuitenkin taas tyttöporukan keskellä ainoa poika hirveässä humalassa pelaamassa tennistä ja minulla oli hauskaa.

Aloimme sitten tapailla toisiamme ja rakastuimme. Ensimmäinen yhdenyönsuhteeni kesti lopulta kahdeksan ihmeellistä kuukautta. Nyt, katsellen tapahtumia, ihmettelen millä kaikilla tavoin kiertelimme toisiamme ja minkälaisia ihmeellisiä tapoja suhtautua toisiimme meillä oli. Mutta minä rakastin Maijua ja hän minua, eikä silloin millään muulla ole mitään väliä. Mistä minä tiedän, vaikka minulla olisi nytkin aivan samanlaisia todella ihmeellisiltä tuntuvia tapoja, joita en vain huomaa, eikä minun tarvitsekaan.

Olipa sitten kerran Tiinalla eräät bileet. Olinpa siellä sitten helvetillisessä humalassa. Olipa siellä sitten eräs tyttökin hirveässä kännissä. Kävipä sitten niin, että minä päädyin tuon tytön kanssa suutelemaan. Muuta ei tapahtunut. Itse asiassa taisin kyllä lähes kokoajan selittää hänelle jotain Maijusta. Tiesin, että tulisin kertomaan Maijulle (vaikkakin koko tilanne ei minusta ollut edes mitenkään paha). Minä en pidä salaisuuksia suhteissa.

Oli meillä suurempiakin huolia. Nämä saivat minut eräänä yönä huomattavan rauhattomaksi. Minä kirjoitin Maijulle kirjeen, jossa pohdin suhdettamme ja kaikkia ongelmiamme. En pystynyt kuitenkaan senkään jälkeen nukkumaan. Muistan yhä erityisellä lämmöllä sitä, mitä tein seuraavaksi, se oli hienoa ja vaikuttavaa. Noin kello kahden aikoihin yöllä lähdin kävelemään läpi öisen Helsingin talven pitkän matkan Viiskulmasta Jakomäkeen. Viimeiset yöbussit olivat jo ajat sitten menneet.

Matkalla sattui parikin mielenkiintoista kohtaamista. Esimerkiksi Sörnäisten kurvissa puhuin aivan hirveässä kännissä olleelle homolle, joka olisi halunnut tehdä kanssani vaikka mitä.

Aivan koko matkaa en kävellyt. Viikin moottoritiellä minut poimi kyytiin tiehuollon auto, jonka kuljettaja ystävällisesti heitti minut Jakomäen risteykseen pois moottoritieltä kuleksimasta. Tarvoin vielä loppumatkan Maijun ulko-ovelle. Matka oli kestänyt yhteensä noin neljä tuntia.

Painiskelin vielä hetken itseni kanssa, ennen kuin uskaltauduin soittamaan ovikelloa, olinhan ilmestynyt paikalle täysin kutsumatta aivan aamuhämärissä. Maiju oli vain hieman hölmistynyt avatessaan oven. Käperryin hänen viereensä nukkumaan.

Maiju luki kirjeen vasta seuraaavan päivän iltana. Viimeisenä asiana kirjeessä kerroin Maijulle Tiinan bileissä sattuneesta tapauksesta. Maiju suuttui minulle siitä. Kaikki palautui kuitenkin nopeasti normaaliksi.

Maijulla oli seurustelumme aikana itseasiassa hirveä vauvakuume, enkä minäkään lopulta varmaan ollut sitä vastaan. Olimme kuitenkin päättäneet odottaa ainakin siihen asti, että Maiju saa lähihoitajanopintonsa loppuun.

Maiju ei oikein koskaan tullut toimeen ystävieni kanssa, Ismoa ja Villeä lukuunottamatta, monista yrityksistäni huolimatta. Kyllä Maiju bileissämme oli ja siellä ihan hyvin viihtyi ja olimme me joskus Maijullakin.

Vitsi: Mitä bC! -memberi ottaa mukaan ruoaksi autiolle saarelle? Vastaus: Kopan kossua, koska kunnon bC! -memberi syö krapulassa IHAN mitä tahansa.

Legendaarisin esimerkki tästä on pakko olla Maijulla eräiden bileiden jälkeisenä aamuna nauttimamme juhla-ateria: makaronia kanelilla ja sinapilla.

Maiju oli niitä ihmisiä, jotka pitävät teknopopista ja kaikesta siitä musasta, mikä kulloinkin on hip ja pop. Näitä sainkin sitten kuunnella aika tehokkaasti aina kun kävin siellä. Tosin on tuosta tullut jotain hyvääkin. Maiju oli saanut Fazerin musakerhosta Nylon Beatin cd:n, kun ei ollut muistanut peruuttaa kuukauden cd:tään. Nyt, paljon myöhemmin, minäkin olen tuon cd:n omistaja.

Ehkäpä se on jotain hyvien muistojen haalimista. Toinen levy, millä on samanlainen vaikutus, on Raptorin kokoelma-cd, mutta tuota hienoutta en ole vielä valikoimiini löytänyt. Hankin sen kyllä heti, jos sellainen vain jostain esille pomppaa. (Update: 17.02.1999 tuo levy, Epäviralliset muistelmat, on vihdoin hallussani;)

Ylioppilaskirjoitukset

Hajautin ylioppilaskirjoitukseni kahteen kertaan, syksyllä 1996 kirjoitin englannista ja reaalista laudaturit (neljä kysymystä psykologiaa, kolme kemiaa ja yksi fysiikkaa) ja äidinkielestä magna cum laude approbaturin (eikös olekin hurjan kivoja arvosanojen nimiä?-). Luin koulun ohessa, eikä se tuntunut niin hirveältä. Kevät olikin sitten pelkkää lokoilua, koulussakin olin vain pari tuntia päivässä, niin kauan kun sitä edes kesti.

Penkkareissa minulla ja Panulla ei ollut haalareita, mutta ei se meitä oikeastaan haitannut. Fiilis oli joka tapauksessa hyvä. Menimme kummatkin penkkariristeilyllekin, vaikkemme oikeastaan tunteneet ketään muista abeista, saatika tunteneet oloamme kotoisiksi heidän kanssaan. Risteily oli kuitenkin varsin hauska, emme kummatkaan juoneet mitään, mutta tanssimme alakerran syvämeridiskossa, jossa meitä itseasiassa hämmästytti musiikin tyyli, joka oli juuri meidän makuumme. Saimmepa nähdä myöhemmin illalla pari valvomassa ollutta opettajaakin tanssilattialla. Varsinkin aina niin tyylikäs ja sympaattinen filosofianopettajamme Juha Savolainen oli oikea valopilkku yön diskossa. Mutta siis itseasiassa hän ei oikeasti tehnyt mitään tyhmää.

Kevään kirjoituksissa kirjoitin ruotsin, matematiikan ja uusin äidinkielen ja reaalin, jossa vastasin tällä kertaa vain fysiikan kysymyksiin. Ruotsista sain eximia cum laude approbaturin, äidinkielestä uudestaan magnan ja matematiikasta laudaturin, vaikka se olikin hilkulla mokattuani viimeisen tehtävän surkeasti.

Sitten Maiju yhtäkkiä jätti minut. Se tapahtui nopeasti, ehkä viikossa tai parissa. En oikein edes muista miten siinä kävi. Koko tuo vaihe on painunut varmaankin defenssinä muististani. Muistan itkeneeni ainakin pariin otteeseen todella rankasti. Muistan jonkin juhlan, jolloin makasin lisäsängyllämme puhuttuani juuri Maijulle. Itkin ja olin rauhaton. Silloin Ville oli se, joka piti minut koossa ja rauhoitteli mua. Jostain syystä se ei ikinä unohdu multa.

Muistan myös joskus maanneeni patjalla Viiskulman olohuoneessa katsellen ainoata Maijun kuvaa, mikä minulla oli, kuunnellen samalla niitä joitakin sellaisia biisejä, joilla todella on vaikutusta mun tunteisiin: Beckin Loseria, joka oli minulle 'meidän kappaleeltamme', R.E.M.:n Everybody Hurtsia, joka rauhoitti ja Kraftwerkin Autobahnia (kesto 22m 42s), joka on jo pitkään ollut mun FeelGood-biisini, sellainen biisi, joka saa mut aina tuntemaan oloni edes vähän paremmalta, oli tilanne mikä hyvänsä (itseasiassa tämän takia mä en aina halua kuunnella sitä muuten vaan normaaleissa fiiliksissä, etten vain kuluttaisi sen voimaa loppuun).

En edes muistanut sitä, että myös Panu lohdutti mua paljon tuolloin, ennen kuin hän muistutti siitä mua.

Eräänä aamuna kun olin lähes varmistunut Maijun eroaikeista kävin työntämässä hänen postiluukustaan kirjeen. Luonnostelin sen tiedostonimellä ELÄMÄ.DOC ja kirjoitin lopulta viimeisen version käsin.

Tämä kirjoitettiin suuren tunnemyrskyn vallassa ja on tietysti näin myöhemmin suuremman elämänkokemuksen pohjalta tarkasteltuna hieman korni ja naiivi, mutta minä pidän siitä silti kiinni. Vaikken enää voisikaan koskaan rakastaa Maijua samalla tavalla, minä välitän hänestä todella paljon ja toivoisin, että Maijulla menisi mahdollisimman hyvin elämässä ja että me voisimme tulla toimeen keskenämme.

Maiju ei ottanut mitään yhteyttä muhun enää edes saatuaan mun kirjeen. Mun oli pakko jatkaa elämääni.

Dokumenttien täydellisyyttä ajatellen laitan esille myös KUOLEMA.DOC:in, joka on päiväyksestä katsoen kirjoitettu puolitoista viikkoa ELÄMÄ.DOC:ia aikaisemmin, vittuuntuneena. En pidä siitä.

Seita

Vähän aikaa ehdin hengähtää. Vappuna elämäni muuttui taas. Olimme bC!:n kanssa keksineet ottaa viltin ja mankan mukaan ja asettua Espalle istumaan, osatavoitteena ainakin se, että kaikenlaiset ihmiset tulisivat puhumaan meille.

Tämä toimikin sangen hyvin ja illan aikana varsin useat ihmiset tulivat puhumaan meille, tai mitä muita aktiviteetteja nyt tapahtuikaan . Humalatilamme tietysti kasvoi eksponentiaalisesti yötä lähestyttäessä ja täytyy myöntää, että ensimmäisestä kohtaamisestani Rakkaani kanssa mulla on vain hyvin heikkoja muistikuvia.

Oli jo myöhä, kun Seita kavereineen tuli joukkoomme. Hekin olivat kuulleet musiikkimme ja huomanneet iloisen menomme. Ismo taisi puhua heille ensimmäiseksi. Ismo esitti juuri tuolloin tosin itsepäisesti ilmeisesti ulkomaalaista ja puhui vain englantia, vaikka me tulimme aina välillä sepostamaan hänelle jotain suomeksi (Seita oli myöhemmin hyvin katkera Ismon puheen seuraamisen vaatimien ponnistelujen aiheutuneesta humalatilan vähenemisestä :). Minulla oli vihreä takkini ja harmaa Oktoberfest-huopahattu ja näytin ihan nuuskamuikkuselta. Seita sanoi, että siihen lookkiini hän ihastui jo silloin. Olin kuulemma samalla sekä hyvännäköinen että söpö (sellaistahan se on nytkin:).

En tiedä miten se kävi, mutta jonkin aikaa juteltuamme olimmekin tanssimassa lähekkäin Beckin tahdissa. Seita muistaa aina irvailla, miten silloin sepostin hänelle, kuinka onnellinen olin noiden Beckin cd:eiden omistamisesta, kun sitä ensimmäistä ei silloin enää löytänyt mistään Suomesta.

Seita väittää, että olisin antanut hänelle jo silloin pikkupusuja kaulalle, mutta minä en voi todistaa puoleen tai toiseen, kun en muista. Mutta sitten Maiju (Ei minun Maijuni, Seitan kaveri-Maiju siis) tuli erottamaan meitä ja Seitan piti lähteä. Muistan Ismon, jolla oli ollut juttuja menossa Kirsin kanssa sanoneen jotain linjalla 'höh, ei nyt saa vielä keskeyttää, oli just hyvä meno'.

Minä sain vielä kuitenkin jopa rävellettyä Seitan käteen kuulakärkikynällä puhelinnumeroni (vaikka Seita väittääkin minun kolmoseni näyttäneen enemmän Z:lta) ja Seita kirjoitti omansa mun käteeni. Annoin Seitalle toisen puisista kaulakoruistani, jotka minulla oli kaulassani. Annoin Seitalle myös sydämeni. Itseasiassa kirjaimellisestikin, minulla oli nimittäin mukanani myös sydämenmuotoinen heijastin, jonka olin saanut lahjaksi kommuunittarilta (josta sain muuten myöhemmin tietää, että jotkut muutkin olivat sitä havitelleet). Tyttöjen lähtiessä mä vain hoin mielessäni aikaa, jolloin mun piti soittaa Seitalle, etten varmasti unohtaisi sitä.

Kun tuo perjantaipäivä koitti, en enää muistanut, pitikö minun soittaa ennen kolmea, vai kolmen jälkeen, joten päätin soittaa tasan kolmelta. Hermostuin kuitenkin niin odottaessani, että lähdin ulos kävelemään ennen soittoaikaa ja tietysti juuri siinä välissä Seita soitti minulle. Hän soitti sitten myöhemmin uudestaan, ja me sovimme tapaamisesta Forumin lelukaupan Barbie-osastolle. Olin aika hermostunut mennessäni taas uudestaan tapaamaan Seitaa, mutta tavalliseen tapaani selvisin siitä olemalla ajattelematta sitä.

Tapasimme, kävelimme ympäriinsä, puhuimme kaikesta. Tunsin ihastuneeni Seitaan heti ja sanoinkin tämän ollessamme syömässä Carrolssissa. Tapasimme uudestaan. Monta kertaa. Kävelimme yhdessä Helsingin yössä, usein eroten vasta aamuyön tunteina. Halasimme ja tunsimme ihmeellistä läheisyyttä. Pidin Seitan päätä sylissäni yöllisellä puistonpenkillä. Kerran meillä meni puolitoista tuntia pitkänsillan kupeessa hyvästelemiseen siltä yöltä (ja Seitalla oli kokoajan hirveä kusihätä;). Mutta koskaan emme suudelleet taikka menneet pidemmälle.

Muussa elämässä minun täytyikin taas palata kirjojen ääreen, pääsykokeet sosiologiaan, sosiaalipsykologiaan, TKK:lle ja yliopiston tietojenkäsittelytieteeseen odottivat.

[Seita: Ei me oikeastaan puhuttu paljon mitään kun me tavattiin - me vaan liimauduttiin toisiimme. Eetu näytti niin kiehtovalta ja niin uskomattoman hyvältä, että mulle tuli tavallaan pakkomielle päästä Eetun kanssa kosketuksiin... :) Eetu oli jotain ihan uutta ja ainakin näin jälkeenpäin tarkasteltuna juuri sellaista, mistä olin salaa haaveillut. ]

Hevonen.

Sekavuuden kesä

Ennen varsinaista lukemisrupeamamme alkua lähdimme kuitenkin kommuuniporukalla risteilylle. Tästä risteilystä alkoi tapahtumajakso, josta kunnolla toipumiseen meni osallisilta ainakin yli puoli vuotta. Mulla on vähän ongelmia kirjoittaa tästä ajasta, sillä musta tuntuu, että se on vieläkin hieman liian arka asia. Katsotaan nyt, miten aion kierrellä ja kaarrella.

Risteily oli kauttaaltaan oikein mieluisa, mukana olivat Emilia, Rauha, Tea, Johanna, Panu, minä ja se yksi Johannan kaveri joka tuli Arin tilalle kun tällä ei ollu passia. 'Valvojana' meillä oli Panun isä. Ei oltais muuten ilmeisesti ees päästy laivalle, me täysi-ikäiset.. Tsägää se oli että päästiin edes "valvojan" kanssa, joku onnellinen Viking Linen tiskirotan moka ja kommuunittarien oivaltavat valkoiset valheet pelastivat matkamme.

Joimme todella huomattavan määrän alkoholia heiluessamme ympäri alusta. Jossain välissä yöllä muistaakseni mm. kirjoitimme huulipunalla laivan helikopterialustaan ohjeita, miten ystävämme meidät löytäisivät, kun olimme ajautuneet erillemme :).

Istuessamme sitten jossain vaiheessa tyttöjen hytissä kuulin ohuen oven läpi Tean ja Emilian keskustelun alun. Keskustelun, joka koski minua hyvinkin paljon. Päätin kunniallisesti olla kuuntelematta lisää, mutta että puhuisin Tean kanssa kaksistaan myöhemmin. Useimmat varmasti tietävät, mitä sitten tapahtui. Olinhan minäkin ollut Teaan ihastunut jo kauan.

Auringonnousu oli todella upea ja kaunis, mystinen. Lähes kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan, mutta minä kävin repimässä heidät pystyyn sitä katsomaan, sillä se oli minusta niin hieno. Siellä seisoin sitten viileässä meri-ilmassa käsi kädessä Tean kanssa. Tuolloin tulevaisuuden illusio tuntui hetkellisesti hyvinkin selvältä. Minähän olin Seitan kanssa tuolloin vielä 'vain' ystävä. En ollut tajunnut, miten syvälle Seitaan olin jo uponnut.

En enää muista, kauanko olin Tean kanssa yhdessä. Meidän suhteemme oli hieman omituinen, kun se oli lähtenyt niin vahvalta, mutta kuitenkin hieman epämääräiseltä kaveripohjalta. Meitä huoletti myös, mitä suhde meidän kahden välillä tekisi sille hienolle tasapainolle, joka tuolloin vallitsi mun, Panun, Rauhan ja Tean välissä. Optimistina halusin kuitenkin uskoa, että kaikki luonnistuisi. Ja olin minä onnellinen.

En vain päässytkään irti Seitasta, niin kuin olin kuvitellut. En enää tiennyt mitä tehdä. Menin sekaisin. Kaiken lisäksi vielä Maiju otti muhun uudestaan yhteyttä pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ilmeisesti Maiju oli kyllästynyt minua seuranneisiin suhteisiinsa ja halusi mut takaisin. Jee, kivaa. Elin ehkä noin pari viikkoa harmaassa sumussa, juoksin päättömästi tiheässä metsikössä, liian nopeasti, ehtimättä ajatella mitään tekojani, pystymättä näkemään kauas, näkemättä mitään suurempaa kuvaa. Aiheutin paljon tuskaa ja vahinkoa rakastamilleni ihmisille ja itselleni.

Jossain vaiheessa sain vielä tietää, että Seitalla oli jo poikaystävä, Ville, joka ei tiennyt suhteemme laadusta tuolloin vielä mitään. Tosin, emme me yhäkään olleet tehneet mitään kauhean pahaa. Siinä vaiheessa tämän selviäminen ei kyllä muuttanut tilannetta enää mihinkään suuntaan, olin jo niin sekaisin ja täysin tunteitteni varassa.

Onneksi pääsin osaksi sattumalta rauhoittumaan ja ajattelemaan asioita yksin, kun minä ja Panu (oli Veikkokin siellä pari päivää) lähdimme perheeni mökille Komsalöhön lukemaan rauhassa pääsykokeisiin. Sulkeutuminen pois kaikkien luota auttoi aivan älyttömästi mun pääni selvittämisessä, vaikkei se siltikään todellakaan ollut kivutonta taikka helppoa. Loppuviikosta tiesin jo selvästi haluavani olla Seitan kanssa ja lähdimmekin päivää suunniteltua aiemmin takaisin Helsinkiin. Tapasin Seitan lähes välittömästi bussista tultuani. Seita näytti upealta. Menimme oleskelemaan läheisesti. Me olimme rakastuneita ja viimein oikeasti, 'virallisesti' pari.

Se, että sain päätettyä jotain, lopetti sekoilun ja välittömän vahingon lisääntymisen, mutta ei tietenkään poistanut tekojeni jälkivaikutuksia. Onneksi, ONNEKSI Tea oli ja on niin hyvä ihminen sekä onneksi olimme olleet niin hyvin läheisiä jo muutenkin, että hän pystyi antamaan minulle anteeksi ja me pystyimme jatkamaan elämäämme ja ystävyyttämme. Tapahtumat pompahtelivat kyllä vielä pitkään aina joskus mieliimme, useimmiten joissain bileissä humalan vaikutuksen takia. Vasta yli puolen vuoden jälkeen asia tuntui jääneen lopullisesti rauhaan.

Tuon kesän jälkeen aloin etääntyä Panusta.

Mun ja Seitan todellisen suhteen alku oli kaikin puolin todella upeaa aikaa, uppoutumista yhä syvemmälle toisiimme, paljon erinomaista seksiä ja meidän rakkautemme jatkuvaa kasvamista. En ollut huolissani oikeastaan mistään. En välittänyt edes Seitan ja Villen tekemisistä, sillä tuolloin Seita oli vielä suuttunut ja pettynyt Villeen, joten en kokenut asiaa yhtään uhkana. Seita ei tosin pystynyt kertomaan Villelle meidän suhteestamme ennen kuin paaaaaaljon myöhemmin, lähes yli vuoden kuluttua. Seita ei näet halunnut kuitenkaan lopullisesti menettää Villeä ystävänä ja niin ei myöskään halunnut satuttaa Villeä tai suhdettaan tähän kertomalla asioiden todellisesta laidasta.

Ainoan ikinä edes aloittamani demon, Salin, käsikirjoitus on tuolta ajalta. Kirjoitin sen fiktiivisenä ja mulla kesti todella kauan, ennen kuin (muistaakseni Panun tai jonkun muun ystäväni vihjauksesta) tajusin, miten paljon siinä oli minua senhetkistä itseäni. Pieni, merkittävä osa musta ei ollut vielä selvillä siitä, mikä oli oikein, hyvin ja parasta.

Komsalö'97

Aika kultaa kaikki muistot ja ensimmäinen toistuvista tapahtumista säilyy usein parhaimpana mielessä, niin Assemblyistä kuin Komsalöstäkin. Vaikka Komsalössä on kyllä ollut pirun hauskaa joka vuonna.

Seita ei vielä uskaltanut Komsalöön tuolloin tulla, hieman ujo kun vielä mun kavereideni suhteen oli. Matias sen sijaan, joka oli ollut vuoden jenkkilässä vaihto-oppilaana ja jota mä en ollut tämän takaisintulon jälkeen nähnyt ollenkaan, päätti lähteä mukaan. (Matias oli kyllä ollut Assyillä, mutta me ei vaan koskaan törmätty, törmäsin vain kerran Scottieen).

Linja-autoasemalla tapasi sekalainen joukkio ihmisiä suunnattomien kalja-, viina- ja ruokaläjien kanssa. Astuimme bussiin ja matkasimme ensimmäistä kertaa Komsalön saarelle viettämään viikonloppua kommuunielämän ja hirvittävien bileiden merkeissä.

Heti ensimmäisenä iltana meno äityi aivan älyttömäksi. Matias teki pyykkinarusta hirttosilmukan, ja katosi jonnekin metsään. Kun tätä ei vähään aikaan näkynyt, kolusi etsintäpartio parikin kertaa saarta ympäriinsä, lopulta kuitenkin pakotettuina toteamaan: "ei sitä täältä mitenkään voi löytää, toivottavasti ei oo hukkunu, kai se jostain ilmestyy". Osa ihmisistä tuli känniin hieman muita hitaammin, suureksi osaksi siitä syystä, että he olivat tehneet koko joukolle pizzaa eivätkä siksi olleet joutaneet tai ehtineet juoda niin paljon kuin muut.

Tämä porukka sitten keskittyi istuskelemaan kivirannalle, nautiskelemaan suht rauhallisesti (ainakin aluksi) alkoholia ja katselemaan saaristoyön kauneutta, suhteellisen tietämättöminä muiden toikkaroinnista.

Kun sitten jossain vaiheessa lähdin tuolta kallioilta hakemaan lisää viinaa kylmäkellarista, törmäsin ensin Daniin, joka makasi housut puoliksi alhaalla polulla poikittain. Dani oli tuhonnut lähes kokonaisen viskipullon itsekseen. Viski oli muuten tuolloin minunkin suurta suosikkijuomaa. Hieman hekotellen jatkettuani matkaa, juuri kun olin putkahtanut kylmäkellarista takaisin ulos näin ja kuulin metsässä jotain ryskettä. Matiashan sieltä kömpi. Yritin kysellä, missä tämä oli ollut, mutta mitään järkevää vastausta ei ollut odotettavissa. Matias vain totesi, että menee nyt nukkumaan. Hyvä niin. Voi että meillä oli sitten rannalla hauskaa kun kerroin sadan metrin seikkailustani (ja olimme me myös huojentuneita siitä, että Matias oli vihdoin löytynyt).

Kommuunielämäkin sujui oikein mukavasti, rauhallinen darra-oleskelu on erittäin hyvä luomaan jonkinlaista sanatonta yhteenkuuluvuutta ja yhteishenkeä. Sunnuntaina lähtiessämme olimme varmaankin toisillemme läheisempiä ja ainakin kaikki kokemusta rikkaampia.

Malmi.Matti ja Teppo. Hansonin joululevy.Tapani Kansan kootut

Jossain välissä Seita ja Ville lähentyivät taas, jolloin minä taas löysin itsestäni aivan uudenlaisen mustasukkaisuuden, jota en olisi koskaan halunnut tuntea. Mustasukkaisuuden, jonka kaikista eniten haluaisin kitkeä itsestäni. Mustasukkaisuuden, joka aiheutti ne tapahtumat, jotka tähän hetkiseen saakka kaikkein mieluiten haluaisin pyyhkiä menneisyydestäni.

Siviilipalvelus

Kesäkuussa 1998 mun ja Seitan suhteeseen kitkaa toi erityisesti se, ettei Seita ollut vieläkään saanut kerrottua Villelle meidän suhteestamme. Ongelma syntyi, kun sattumalta satuin samaan siviilipalveluskoulutus -erään Villen kanssa, enkä aikonut itse, jos tilanne mahdollisesti ajautuisi törmäykseen, valehdella.

Seita joutui siis viimein kertomaan asiantilan Villelle. Tosin Ville oli varmasti arvannut kaiken jo kauan sitten. Arvelen, että Seitan ja Villen välillä oli sanaton sopimus, ettei asiasta puhuta. Minä kuitenkin pakotin Seitan rikkomaan tuon sopimuksen, ja kai se olikin jo aika rikkoa. Tuollaisilla asioilla on taipumusta kasata traumaa psyykeen. [Tosin nyt tuputan omia arvioitani ja mielipiteitäni asiasta, josta mulla ei ole tarpeeksi tietoa, ja mistä minun ei varmastikaan pitäisi sanoa mitään]. Ilmeisesti kaikki tapahtunut oli kuitenkin ehtinyt painua tarpeeksi kauas menneisyyteen ja tilanteessa vallitsi omituinen rauha.

Lapinjärvellä sivarikoulutuksessa ollessani minä yritin, yritin todella ottaa kontaktin Villeen, sillä minä en enää kestänyt sitä, että Seita tapasi tätä kahdestaan. Mustasukkaisuus on oikeasti hirveää, sekä mustasukkaisuuden kohteelle että mustasukkaiselle. Tiedän, että saarnaan, mutta musta vain tuntuu, että tuo tunne on aiheuttanut tähän mennessä elämääni ylivoimaisesti eniten surua ja mielipahaa. Yritykseni kuitenkin epäonnistui, en enää tarkkaan osaa analysoida miksi. Tilanne alkoi pahentua nopeasti ja jatkoi pahenemistaan sivarikoulutuksen jälkeenkin.

Ankkarock '98 oli ehkä pelottavin tapahtuma kaikista. Seita halusi erityisesti mennä paikalle Villen kanssa aikaisemmin, minä halusin paikalle vasta katsomaan Ultra Bra:ta. Jonkinmoisen tappelun jälkeen sovimme, että tulisin myöhemmin Rauhan & kumppaneiden kanssa ja sitten miittaisimme Ultra Bran keikkaa ennen, siten, että Seita kävisi sovitulla paikalla puolen tunnin välein tarkistamassa, olenko siellä. Sovitulla paikalla sovittuun aikaan Seitaa ei näkynyt missään. tuntia myöhemmin, Ultra Bran lopetettua, istuin yhä samalla paikalla. Seita tuli sinne Villen kanssa. Seita sanoi, että oli kyllä käynyt tarkistamassa paikkaa, muttei ollut nähnyt minua. En ollut varma tuolloin uskoako Seitaa, sillä olin omasta mielestäni ollut ainakin tarpeeksi näkyvällä paikalla, roskiksen päällä muun massan yläpuolella. No, se sikseen, seuraava, mitä Seita sanoi, oli, että halusi lähteä heti Villen kanssa pois, syömään pizzaa, koska ei halunnut enää olla väenpaljoudessa. Minä vaadin Seitaa jäämään, mutta se ei auttanut. Hän oli saanut tarpeekseen massasta. (Vielä varmistushuomio, seuraavia tapahtumia siis häpeän, vaikka tämän kirjaaminen ylös aiheuttaakin yhä todella vahvoja tunteita) Raivostuin. Sihisin jotain kommentteja kuristamisesta. Seita lähti nopeassa tahdissa kävelemään pois Villen kanssa.

Pimahdin aivan totaalisesti. Lähdin rymisemään raivon vallassa massan läpi. Koukkasin Seitan ja Villen eteen ja KARJUIN täysin eläimellisesti päin heidän naamaansa. Sen jälkeen kiipesin parissa sekunnissa melkein parin metrin korkeudelle puuhun oksaa pitkin pelkin käsivoimin. Sain käteni verille. Ville poimi järkyttyneen Seitan matkaansa. Tiputtauduin alas puusta ja otin heidät uudestaan kiinni. Ville siirtyi mun ja Seitan väliin. Uhmatilanne oli valmis. Rauhoitin itseni (Yksi asia, minkä hallitsemisesta olen todella ylpeä, on itseni pitäminen rauhallisena kun tilanne sitä absoluuttisesti vaatii). Siirryimme vähän kauemmaksi suurimmasta ryysiksestä. Jäin puhumaan Seitan kanssa. Loppu olikin sitten todella omituista. Kävelimme pois kaikki kolme yhdessä, näennäisen rauhan vallitessa. Junamatkan jälkeen Seita vietti aikaansa mun kanssa.

Vähitellen Seita kai tunsi mun pakottaneen itsensä erilleen Villestä, alistui siihen. Vähitellen minä pääsin yli hulluudestani ja me pääsimme yli yhdestä suhteemme pahimmasta kriisistä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi mun ajatuksiini muodostua tietty varmuus, varmuus siitä, että mun ja Seita suhde ei tulisi mihinkään kaatumaan, että se ei tulisi loppumaan. Liikaa rakkautta, liian vähän järkeä sen kaiken heittämisessä pois. Mistään syystä. Kaikki palasi lopulta normaaliksi, tai niin normaaliksi kuin oli mahdollista.

Dokumentti tuolta ajalta.

Sivarityöni alku syyskuussa 1998 Biotekniikan Instituutissa oli aikamoista sähläämistä, en tiennyt yhtään minne olin joutunut, eivätkä varmaan paikalla olevat ihmisetkään oikein tienneet, mitä töitä minulla teettäisivät. Aloitin yksinkertaisesta pipetöinnistä ja siirryin vähitellen vastaamaan lähinnä hiirten genotyypityksestä. Pari kertaa tein radioaktiivista in-situ hybridisaatiotakin. Vähitellen yhä enemmän ja enemmän toimenkuvani siirtyi tietokoneisiin, kuvankäsittelyyn ja ylläpitoon. Vaikka suurimman osan sivarista vietinkin istuen ja nettiä surffaten, johti sivarini kuitenkin lopulta varsin asiallisen vakityöpaikan saamiseen, josta saan tarpeeksi rahaa elämiseeni ja joka ymmärtää myös opiskeluni päälle.

Kaveripiirin elastinen muutos

Rauhan ja Tean lähteminen Au-Paireiksi Wieniin ja Milanoon oli alkusoitto pitkään kestäneelle bC!-piirin sisäiselle muutokselle. Muutoksen pohjana oli kuitenkin yleismaailmallinen ryhmädynamiikka, kehittyminen ja kasvu.

Ensinnäkin, ihmiset, jotka olivat tutustuneet toisiinsa jo viisi tai kolme vuotta aikaisemmin, olivat selvästi kasvaneet hieman eri suuntiin, mikä teki aikaisemmanlaisen tiiviin läheisen kaveripiiri-elon mahdottomaksi. Vaikka kaikki olivat yhä ylimpiä ystäviä, meidän mielenkiinnonkohteemme ja hauskanpitotapamme elämässä alkoivat erota toisistaan.

Samaan aikaan koko bC!-piiri laajentui jatkuvasti, ei mitenkään kertarysäyksellä, mutta varmasti huomattavasti nopeammin kuin keskivertokaveripiiri ikinä. Johtunee bC!:n luonteesta: kaikki mukaan vaan ja membereiksi. Avoimuutta josta voisi olla kateellinen.

No, joka tapauksessa piirin moninkertaistuminen toi samalla mukanaan sen sisäisten yksittäisten suhteiden laimenemisen. bC! on aina toiminut eniten bileiden kontekstissa ja juuri tuo konteksti muuttui. Kun Vanhojen Hyvien Aikoijen bileissä muodostui usein n. 10 ihmisen rinkejä joissa ihmiset selittivät tuntojaan kaikkien muiden tukemana muiden bileläisten vaeltaessa ympäriinsä ja muodostaessa omia rinkejään, uudemmissa bileissä ihmisten suuri määrä ja vaihtuvuus aiheutti sen, että vaikka kaikki kaikkiin muihin avoimesti suhtautuivatkin ja heistä välittivätkin, ei yhteisö tuntenut enää niin suurta koheesiota ja yhteisyyttä. Yhä yhdessä bC!:ssä, ei enää yhdessä sieluissa.

Kaveripiirin venyminen ja paukkuminen oli välttämätöntä, normaalia kehitystä. Joitakin ihmisiä tippui pois, joitakin uusia tuli tilalle, mutta kokonaisuutena bC! pysyi pystyssä musta hämmästyttävän hyvin, varmastikin taas johtuen sen erikoisluonteesta, tällä kertaa erilaisuuden suvaitsemisesta. Vaikka ihmiset olivat kasvaneet eri suuntiin ja tunnesiteet muutenkin hieman laimentuneet, oli yhtenäisyyden tuntu vielä aivan tarpeeksi voimakas aiheuttamaan yhteisön rakenteen uudelleenkutoutumisen.

Yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyi uudelleen, ihmiset sisällyttivät toisensa erilaisina omaan maailmankuvaansa. Saavutettiin viimeistään se piste, jonka jälkeen pidän epätodennäköisenä, että koko muutoksen alusta loppuun läpikäyneen "sisäpiirin" kaverussuhteet koskaan lopullisesti lopahtavat. Varmasti ne vielä muuttavat muotoa ja voi olla, että kasvamme niin erilleen toisistamme, ettei meillä ole enää joskus tulevaisuudessa yhteistä tekemistä, mutta luulen, että sittenkin sattumalta tavatessamme olemme vain iloisia tapahtuneesta ja lähdemme oluselle muistelemaan hullua nuoruuttamme.

Ajan loppu

Komsalö, 7.-9. heinäkuuta herran vuonna 2000. Minä ja Seita erosimme. Kaksi upeaa vuotta ja yksi vähemmän upea. Meidän eromme johtui meistä itsestämme, siitä, että suhteemme oli muuttunut avaamattomaksi solmujen verkoksi. Me olimme päässeet rutiiniin, mutta se ei ollut hyvä rutiini. Meillä oli älyttömiä odotuksia toisiltamme, tuhoisia rutiineja, vääriä käyttäytymismalleja, rankaisuja vääristä toimista rakkauden sijaan. Osan niistä tiedostimme, suurta osaa emme. Emmekä yrityksistä huolimatta voineet tehdä niille paljoakaan. Lähes ainoa mikä meillä enää oli oikein, oli rakkaus. Ja minä olin kyllä silti onnellinen. Sellaisena suhteen ei kuitenkaan pitäisikään enää jatkua.

Kahden pitkän suhteen pohjalta voin esittää erään neuvon: Jos ikinä löydät itsesi epäilemästä, onko kumppanisi elämäsi nainen/mies, hän ei sitä tule olemaan.. (tarkennus: jos mietit sitä vähänkään vakavasti silloin, kun suhteessa menee muuten hyvin.)

Uuden ajan alku

27.9.2000, lähes kolme kuukautta. Olen vihdoin saavuttanut jonkinlaisen tasapainon. Elämälläni on uudenlaista sisältöä, en ole enää jumissa muistoihin. Kolmeen vuoteen tarvittiin kolme kuukautta. Olen uudella polulla, jota reunustavat lempeästi palavat lyhdyt ja toiveikas syksyinen metsä. En kuitenkaan missään nimessä ole vielä käsitellyt koko asiaa loppuun, vaikka olenkin äärimmäisen tyytyväinen edistykseeni. Tällä hetkellä haluan rakentaa elämääni täysin itsenäisesti erillään, en oikeastaan edes halua tietää mitään Seitasta, saati sitten nähdä tätä (vaikka tänään sitten yllättäen näinkin lopulta, eikä siitä seurannut kuin mielenkiintoisia tapahtumia).

Statistiikat: Elämänenergia +3, Sisäinen energia +6, Elämän turvallisuus -4, Itsevarmuus +2i, Omanarvontunto +2, Onnellisuus +i, Elämän mielekkyys +1. Elämän mielenkiintoisuus +3. Imaginaariluvut tarkoittavat pohjaa, joka periaatteessa on löydetty tai johon luullaan tietävän keinot päästä, mutta joka ei ole vielä vakiintunut, joka heilahtelee vielä välillä vastakkaispuoleisenakin.

Kaikki on nyt paremmin. Paitsi ettei ole ketään, kenen kanssa jakaa onneaan ja elämäänsä.

Tulevaisuus